Suomalaisessa ja skandinaavisessa kansanperinteessä lumoukset ovat olleet osa jokapäiväistä elämää ja luontosuhdetta. Esimerkiksi karja lumottiin pysymään turvassa pedoilta ja talo lumottiin estämään pahansuopien henkien pääsy sisään. Erityisesti suomalaiset lumoukset ovat perustuneet tiedonhallintaan. Esimerkiksi jos tietää jonkin asian alkuperän, eli synnyn, sai vallan hallita sitä.

Lumous on eri asia kuin kirous ja ne eroavat toisistaan ennen kaikkea tavoitteen ja tunnetilan perusteella.

Lumous on nimensä mukaisesti voima, joka lumoaa tai muuttaa. Ihmisiin tai eläimiin kohdistettuna se vaikuttaa erityisesti mieleen sekä aisteihin. Lumous pyrkii usein saamaan kohteen tuntemaan ihailua, euforiaa tai halua ja siksi lumottu näkee maailman eri tavalla tai ”sokaistuu” todellisuudelle. Yksi lumouksen muoto on myös saada jokin asia muuttamaan muotoa, jolloin se esimerkiksi muuttaa tai parantaa sen ominaisuuksia.

Kirous taas on aina vahingollinen ja se on usein rangaistus tai vihan osoitus, jonka tarkoitus on aiheuttaa kärsimystä fyysisessä todellisuudessa. Kirotun tai hänen sukunsa elämässä epäonni on jatkuvasti läsnä ja asiat rikkoutuvat tai pilaantuvat, joka voi johtaa sairastumiseen. Jos taas esine on kirottu se vaikuttaa ainoastaan käyttäjäänsä.

Lähes jokaiseen lumoukseen kuuluu ehto sen murtamiseksi. Se voi olla totuuden paljastuminen, aito rakkauden suudelma, tietyn tehtävän suorittaminen, oikean nimen lausuminen, lumotun esineen tai lumouksen aiheuttajan tuhoutuminen. Joskus lumoukset murtuvat, kun tietty aika ylittyy. Tällöin esimerkiksi kurpitsavaunut muuttuvat takaisin kurpitsaksi.

Eurooppalaisissa kansantarinoissa lumouksilla muutetaan usein todellisuutta ja vaikutetaan kohtalon polkuun. Lumouksia saattoivat tehdä vanhat jumalat ja jumalattaret, luonnon henget kuten nymfit ja eri elementeissä elävä väki. Myös tietäjät, velhot ja noidat sekä erilaiset taruolennot kuten lohikäärmeet, seireenit, keijut ja yksisarviset tai hirviöt, lampun henget ja vampyyrit saattoivat tehdä lumouksia. Parhaimpia lumoajia ovat kuitenkin erilaiset haltiattaret.

Haltiattaret ovat täysin oma ”lajinsa” ja heillä on aina ollut yliluonnollisia ja maagisia voimia. He eivät esimerkiksi tarvitse työvälineitä tai taikasauvaa lumotakseen jonkun, koska usein pelkkä sana tai katse riittää tähän. Haltiattaret tunnetaan myös häilyväisinä olentoina, jotka eivät ole täysin pahoja, mutta eivät täysin hyviäkään. Ihmisistä heidät erottaa erityisesti se, että he eivät käytä lumouksia tunteiden pohjalta tai henkilökohtaisena motiivina vaan puhtaasti omien moraalikäsitystensä mukaan. Tarinoissa he opettavat näkemään asiat eri näkökulmasta tai muuttavat sankarin kohtalon polkua. Monissa kielissä sanalla ”haltiatar” on yhteys latinan sanaan fata, joka tarkoittaa kohtaloa. Tämä kertoo siitä, että haltiattarilla on aina uskottu olevan valta ihmisen elämänkulun yli.

Tunnetuimpia mytologisia haltiattaria ovat kuningas Arthurin legendojen Morgan le Fay ja järven neito Viviane, skandinaavisen kansanperinteen metsänneito Huldra ja suomalaisen mytologian metsän emäntä Mielikki. Eurooppalaisissa kansantarinoissa taas tunnetuimmat haltiattaret ovat Tuhkimo -sadun haltiatarkummi, Prinsessa Ruusunen -sadun Pahatar ja Kaunotar ja hirviö -sadun Lumoajatar.